Runoilijan maailmassa luonto ja ihminen ovat yhtä, nauru ja itku lähekkäin - ja rakkaus kuin käpyretki koivumetsään.
Runoilija pullikoi uimahallissa siirtolohkareen kanssa, lukee Tekniikan maailman testiä omalle rakkaalle autolleen, pyytää yksinäisen kuun peittonsa alle lämmittelemään. Linnut ja kansansatujen eläimet elävät kuin ihmiset ikään, perunanmukulallakin on runojen maailmassa oma luonteva paikkansa.
Hersyvä huumori taittuu välillä tummempiin sävyihin. Sanaa rakkaus ei mainita, mutta siitä on paljolti kysymys, kahden ihmisen
monivivahteisesta suhteesta: ”oleks mun / niinäkin päivin / ko vähiten kannattais.”