Voi mikä ilon päivä. Marjatta - Tapion oma rakas Maru - puhkeaa monen sanan mittaisiin lauseisiin kuullessaan, että heillä on rahaa ruokaan. Ja että oma kotikin heillä on, ei tarvitse muuttaa minnekään. Vähitellen ilon päivät kuitenkin vähenevät, taidot kuihtuvat ja sanat katoavat. Muuttokin on lopulta edessä, kun ikääntyvä aviomies ja loputtoman huolen stressaama tytär eivät enää jaksa hoitaa dementiaan yhä syvemmälle vajoavaa äitiä. Sairauden rinnalla väikkyy romaanin toinen taso, jolla nuoret Marjatta ja Tapio tapaavat ja jonka ihanana väriläikkänä heilahtelevat 1950-luvun viskoosimekkojen ja pönkkäalushameitten helmat, Marjatta on nimittäin ollut näppärä ompelija, joka on vaatettanut itsensä ja tyttärensä aina sairauden ensi päiviin asti.

Anneli Suusaaren esikoisromaani on hellä ja kaunis kuvaus rakkaudesta, hiljaisesta hiipumisesta ja luopumisesta. Tarinassa vilahtelee Hämeenlinna puistoineen, uimarantoineen ja tanssilavoineen, mutta ajankuva ja sairauden riipaiseva musertavuus ovat yleispäteviä - samoin se rauha ja lohdullisuus, joka lopulta valtaa myös lukijan.