Kirkkaan ilmaisun mestarin kuudennessa runokokoelmassa kuolleet ovat haava ja päättelemätön lanka.

Äidin kuolema on piste, joka levittää säikeensä menneeseen ja tulevaan. Kuolema ei ole yksi tapahtuma vaan monta, se rakentaa kudoksen, jonka alkua ja loppua ei voi nähdä. Hajoaminen on väistämätöntä niin eläville kuin kuolleille, jotta jotain uutta voi syntyä.

Käy niin kuin kiven, kun se kuluu kosketuksesta
ajan aine muovautuu ja heitetään pois,
kun sinut lennätetään universumien halki
toivon, että ne todellakin halkeavat.